Eilen maanantaina illalla meillä oli lääkärissä käynti. Mä uskalsin mennä sisälle ihan pelottavista liukuovista. Sisällä oli vaan pari muuta koiraa odottelemassa. Me odoteltiin aika kauan, mutta mä olin ihan nätisti. Painoa vaaka näytti 49kg.

Sitten tuli sellainen täti, sillä oli valkoinen takki ja se oli lääkäri. Sillä oli mukana sinitakkinen täti joka oli hoitaja. Mä kerroin niille, että mua kutittaa ja silmät punottaa välillä. Valkotakkinen katsoi mun silmiä ja sanoi että niissä  on jotain rakkuloita vilkkuluomien (vai mitä ne olikaan) alla ja ne pitää ottaa pois. Sitten ne löysi musta pari kaveria, niitten nimet oli täi1 ja täi2. Sitten ne tuikkas mun takapuoleen piikillä ja mulle tuli hirvee väsy.

Unihorroksen läpi kuulin kun äippä jutteli lääkärin kanssa. Mä olen kuulemma saanut niitä täikavereita koirapuistosta. Kun tarkkaan muistelen niin on siellä aina välillä ollutkin jotain kavereita, jotka on raapineet itseään. Täi voi kuulemma olla koiralla lähes oireetonkin ja siksi ihmiset ei sitten aina niitä tajua epäilläkkään. Jos täitä on koiralla paljon (ilmeisesti useita kuukausia tai vuosia) saattaa ne aiheuttaa koiralle kuulemma anemian. Lääkäri sanoi, että koiratäitä on aina. Suurin osa niistä ei varmaan tule kenenkään muun kuin koiran omistajan tietoon, kun se vaivihkaa hakee apteekista täilääkettä niin ettei kukaan huomaa. Täilääkkeen annostuksen kanssa on kuitenkin oltava tarkkana kun se on aikamoista myrkkyä. Mun mielestä ne täit on niin inhottavia kun ne kutittaa, että musta olis hyvä jos kaikki tarkistais koiransa aina jos se vähääkään alkaa raapimaan. No se sinitakkinen hoitaja sitten laittoi mun niskaan täintappoainetta ja se toimii kuulemma samalla myös matolääkkeenä vaikka niitä mulla ei kyllä varmana ole!

No äippä oli kuitenkin sitä mieltä että vaikka kautta aikojen täit on ollut hävettävä asia, niin että parempi oli että kutinan syy oli täit kun vaikka että se olis johtunu jostain ruuasta tai ollut joku muu sairaus... vaikka toisaalta eipä ne täit enää ole mikään likaistentauti.

Sitten se valkotakkinen lääkäri teki mulle inhottavan tempun ja äippä piti mun kuonosta kiinni. No olihan mulla taju lähes kankaalla, etten varmaan paljoa tuntenut. Se venytti pihdeillä mun vilkkuluomen esiin ja käänsi sitä pihdeillä ja rassasi raspilla pois ne rakkulat. Niitä olikin aika paljon. Äippää inhotti, mutta urhoollisesti se oli ihan mun vieressä kuitenkin. Äippä sanoi, että kun toimenpide oli loppu niin näytin ihan joltain kauhuelokuvien koiralta kun silmistä vuosi vähän verta.

Sain piikillisen herätettä ja sitten mua yriteltiin herätellä. Mua ei huvittanut heti nousta ja menikin sitten jonkun aikaa kunnes tajusin, että meidän pitää lähteä kotiin. Onneksi äippä oli jutellut lääkärin kanssa leojen rauhoituksesta ettei tule liian isoa annosta. Veterin lääkäritäti olikin kyllä niin fiksu, että sanoikin, ettei leolle missään tapauksessa saa antaa rauhoittavaa painon mukaan vaan korkeintaa labradorin annos. Pätee kuulemma aika moneen isoon rotuun. Valitettavasti jotkut lääkärit ei usko tuohon ja no niin...sitten on käynyt köpelösti ja koira ei olekkaan enää heränny. Me isot koirat kun ollaan painoomme nähden aika herkkiksiä.

Mä sain sitten mukaan vielä silmätippoja. Kotona mut autettiin pois autosta ja olin koko illan ihan tokkurassa. Seisoin keskellä olohuoneen lattiaa ja toljotin eteenpäin. Sitten äippä pakotti mut vielä kävelemään ulos ja käymään pissalla. Sitten menin yöunille. Aamulla olin jo ihan normaali.

 

Tänään olikin sitten loppiainen ja meillä kaikilla vapaapäivä. Mullakin ;). Me lähdettiin aamupäivällä järven jäälle. Sinne oli jo pikkusen tuiskuttanut lunta. Aika kova tuulikin oli. Aika paljon oli ihmisiä, mutta hyvin mahduttiin.

Ja mä osasin kävellä vetten päällä!