Tiistaina me oltiin puolen tunnin kaupunkikävelyllä. Mä osaan ihan kivasti kävellä. Äippä anto mulle arvosanan 6+. En kamalasti vedä, paitsi sillon jos tulee koiria. Meillä on sellainen sääntö äipän kanssa, että seurata ei tarvi kunhan muuten kävelee nätisti. Nätisti tarkorttaa äipän mielestä sitä, että ei vedä narussa, ei juokse sorsien perään eikä yritä haistella ohikulkevien ihmisten käsilaukkuja.

Keskiviikkona meillä oli koiratreenit. Ihan vaan seuraamista, istumista ja sellaista. Mäkin alan taas pikkuhiljaa muistaa noita juttuja. Tässä tuli niin pitkä treenitauko, että on päässy vähän unohtumaan. Äippä luuli, etten mä enää osaa mitään, mutta kyllä ne nyt paremmin onnistu kun viikko sitten. Meidän ryhmässä oli uus koira, saksanpaimenkoira. Se on mua kuukauden vanhempi ja osaa jo paljon kaikenlaista. Sen takia mä päätin äipälle näyttää sellaisen pujottelujutunkin, että kato äippä kyllä mä osaan, ettei sille tuu paha mieli kun muut vaan osaa. Äippä kyllä väittää, että oli suuri osuus makupalalla.

Torstaina oltiin taas kaupungissa. Treeniystävämme Reiska tuli mukaan. Mä oli tooooosi ilonen kun mä näin Reiskan. Me lähdettiin Tuomiokirkolta ja käveltiin linja-autoasemalle (siis Tampereella) ja sieltä pikkukakkosen puisto kautta takaisin. Reiska meni edellä ja sillon mulle tuli kiire. Ajatella jos Reiska vaikka eksyy. Mun oli pakko kiskoa äippä melkein nuri. Oho. Sitten me vaihdettiin niin että me äipän kanssa mentiin edellä ja Reiska tuli perässä. Mä olin vähän niinkun opas. Sillon äippä oli tyytyväinen muhun. Välillä päästettiin Reiska eteen ja sillon mun oli tosi vaikee taas olla nätisti. Äipän mielestä oli hienoa, että Reiska pääsi meidän kanssa lenkille, että mä oppisin käveleen myös toisten koirien lähellä sievästi.

Muistin virkistykseksi, tässä on vanha kuva ystävästäni Reiskasta:

Äipän huomautus väliin: Tuli vaan mieleen tässä kun mietin ekoja kertoja kun Ronjan kanssa käveltiin kaupungissa. Kaikki oli pelottavaa. Rautatieasemareissun jälkeen kaikki ovet olivat pahoja ja kaikkien ovien kohdalla loikattiin narun mitta kauemmas, eteivät ne imase. Kaupunkikävelyt suunniteltiin aluksi siten, että mistä luulen, että Ronja uskaltaisi tulla, uskaltaako tulla tuosta sillasta tai noi rappuset, uskaltaako tulla tuon linja-auton ohi tai roskasäiliön ohi. Sen jälkeen aloin miettimään, että mistä ei olla vielä menty, yhdellä kerralla lisättiin tunneli ja kosken yli menevä kapea silta, sitten mentiin joulutorille jossa oli konsertti jne. Nyt aletaan olla siinä pisteessä (kun ikää on 9kk), että mikään ääni  ei enää saa koiraa paniikkiin ja mikään paikka ei ole sellainen mistä se ei suostuisi kanssani kulkemaan. Tosin joku sisätila saattaaa vielä olla. Nyt keskitytään noissa kaupunkikävelyissä siihen nätisti kävelyyn. Se toisinaan sujuukin jo aina pienen matkan, siis vetämättä narussa olemainen.

Sitten mä haluaisin vielä sanoa sanasen mun uudesta lelusta. Mulla oli joskus "vauvana sellainen nalle, joka oli mulle tosi rakas. Aina iltaisin mä menin nukkumaan se suussa. Se oli mulla tosi kauan. Sitten yhtenäp päivänä mä päätin tehdä sille pienen sisätutkimuksen ja äippä heitti sen jäänteet roskiin. Sen jälkeen äippä on tuonut mulle aina kirpparilta jotain pehmoleluja, jotka on olleet niin ilkeitä, että ne on heti "tyhjennetty" ja mä sain nytkin 5 lelua. Kolme nallea, kilpikonnan ja tiikerin. Yksi nalle on jääätynyt ulos. Se on mun ulkokaveri aitauksessa. Yhden avasin ja toiselta irroitin silmät ja nenän. Äippä otti ne osat. Kilpikonnan päästä maistoin vähän, mutta tiikeri on mun uus rakaslelu. Jos mulla ei oo muuta tekemistä, niin mä kanniskelen tiikeriä suussani ja yritän näyttää yhtä vaaralliselta kun tiikerit näyttävät. Siristän oikein silmiä ja olen tosi vaaniva.. näin:

Äippä kyllä väittää, että mun silmät meni puoliumpeen salaman takia, mutta äippä on taas jälleen kerran väärässä.

Palaillaan asiaan. Nyt on vuorossa ulkoilu. Mun mielestä joka päivä pitää herätät viimestään klo. kuusi aamulla. Äippäkin saa luvan oppia sen, myös viikonloppuisin.