Tänään me lähdettiin aamulla metsään kun aurinko alkoi paistaa. Meidän ihmiset on ollut jo pari viikkoa vuoron perään vähän kipeitä, mutta silti ollaan sinnitelty eteenpäin. Yhtenä päivänä äipällä on hyvä olo ja seuraavana taas lihaksia tai päätä särkee ja vartin päästä taas ei mitään.   Jotain ihme syksykolotusta on liikkeellä, mutta eiköhän se siitä.

Mä revittelin oikein kunnolla tuolla metsässä.

Niin kunnolla että äippä hukkas mut. Me oltiin tuolla ylhäällä harjulla ja yhtäkkiä mä olin kadonnut. Enhän mä oikeesti hukassa ollut, mutta kun muistin sen yhden polun, että siitä kun menee tosijyrkkää alas, niin pääsee hiekkakuopalle, yhdelle pienelle metsän keskellä. Mä en voinut vastustaa kiusausta ja kävin heittään siellä parit ympyrät. Sitten mä kuulin kun äippä mua huuteli ja lönkyttelin ylös takaisin. Mutta koska äipän mielestä käyttäydyin kummasti, haistelin ilmaa ja katselin alaspäin, mitäs kummaa käyttäytymistä se on, niin loppumatka kuljettiin sitten narussa. Lähinnä äippä ajatteli, että jos siellä on sienestäjiä, etten säikytä niitä kuoliaaksi. Kuka mua nyt vois pelätä?

Äipän mielestä mä olen tosi herkkä luonteeltani... niinkun koiraksi. Se on miettiny onko kaikki leot samanlaisia ja onko muutkin koirat sellasia. Meillä Nessa oli kanssa sellanen mököttäjä, että loukkaantui helposti. Vai onkohan se vaan äipän kuvitelmaa..

Meillähän on tuo kylmäkuisti jossa tykkään oleilla paljon ympäri vuoden. Yleensä nukunkin siellä. Näin kesällä tuo kuistin ja talon väliovi on ollut auki. Nyt kun alkaa viilenemään niin sitä pidetään kiinni ettei koko talo muutu jääkaapiksi. No sitten kun mä eilenkin halusin kuistille sisältä niin raaputin tassulla ovea. Se on sellanen meidän merkki-juttu. Äippä ei tullu heti avaamaan koska se on niin hidas vieläkin ja raaputin pari kertaa uudestaan. Sitten äippä tuli ja mua ei huvittanukkaan mennä. Kun äippä avas oven niin heittäydyin maahan. Äippä kuitenkin oli sitä mieltä, että jos pyytää kuistille ja joku tulee avaamaan niin sitten on mentävä ja nätisti auttoi mua menemään ovesta ja laittoi oven kiinni. Sitten vartin päästä se tuli mua kattomaan ja mä makasin lattialle (on mulla siellä sohvakin). Äippä silitteli mua pästä ja mä käänsin pään pois kun ei mua huvittanu sen silitykset kun oli tehny mulle niin ilkeen tempun. Äipän mielestä mä oli oikein tosi loukkaantunu. No sitten mä päätin kohta kuitenkin leppyä, ettei koko ilta mene mököttämiseen. Onkohan tämä "itseensä ottaminen" kaikkien leojen ominaisuus vai jopa kaikkien koirien... vai onko meidän äipällä vaan vilkas mielikuvitus...

 Me käytiin äipän kanssa lukemassa erään leon luonnekuvauksesta täältä ja juttu vaikutti tosi mielenkiintoiselta. Ehkäpä mekin jossain vaiheessa mennään.  Samoin me osallistuttiin syksyiseen koirakuvakilpailuun täällä. Käykääpä kurkkimassa molemmat linkit. :)