Tänään on ollut plussaa, mutta lunta on vielä jäljellä. Metsässä on kovin kosteaa ja lumi tippuu puiden oksilta vetenä. Miehen kanssa lähdimme ulkoiluttamaan koiraa harjulle. Kiipesimme mäen päälle ja käännyimme sieltä tien oikealle puolelle, kun ei olla siellä vähään aikaan käyty. Matkalla näimme mielestäni tuoreet ketun jäljet ja totesin, että joku päivä käy vielä niin, että kettu tulee meitä vastaan lenkillämme.

Koira juoksi tuhatta ja sataa tapansa mukaisia ympyröitä ympärillämme vapaaksi päästyään. Kirmasi kuin vasikka kesälaitumella. Nappaili suojalumesta muodostuneita lumikökköjä suuhunsa ja sai hepuleita. Se todella tykkää lumesta. Se kulki polkua edellämme ja perässämme ja välillä polun vieressä. Otin kameran mukaan ja yritin aina välillä ottaa siitä kuvia, mutta suurin osa oli sellaisia, joissa näkyy vain häntä tai jokin muu ohi viuhahtava osa.

Koira löysi kepin, joka oli yhtä pitkä kuin se itse ja sitä se sitten retuutti koko jyrkän mäen ylös harjun päälle. Harjun päällä se teki äkkiä kiepauksen kauemmas polulta, pysähtyi haistelemaan ilmaa ja katseli alas mäntytaimikkoon, kuunteli ja keskittyi olemaan valppaana. Huusin sen luoksemme ja jatkettiin matkaa. Harjulta laskeuduttiin alaspäin pois metsästä. Siinä kohtaa tulee vanhaa sorakuoppaa jonka rinteille on istutettu mäntyjä. Ne ovat n.2-4m korkeita nyt. Pysähdyin kuvaamaan naavaa, josta roikkui vesipisaroita ja samassa koira oli kadonnut. Jäljet veivät alas pois polulta pujotellen tiheän mäntytaimikon seassa. Yleensä koiran voi kuulla. Se rytistelee, läähättää tai pitää muuten vaan meteliä, mutta nyt oli hiljaista.

Aikamme huudeltuamme päätimme lähteä etsimään sitä. Ei kai siinä paikoillaankaan voisi odottaa kun ei mitään kuulu. Mies kiersi mäntytaimikon alapuolelle ja minä lähdin seuraamaan jälkiä. Hetken aikaa kun olin pujotellut vierivieressä kasvavien mäntyjen lävitse löysin jäljet. löysin myös toiset jäljet - peuran jäljet. Seurasin jälkiä ensin 5 metriä alamäkeä ja sitten 2m vasemmalle ja 8m ylös, sitten taas 2m vasemmalle ja 6m alas. Harmi kun en ollut kameran kanssa paikalla, on siinä ollut varsinaista pujottelua kun peura on juossut edellä mäntyjen välissä ja saman kokoinen koira perässä.

Kastuneen kameran, takin ja housujen jälkeen jäljet päätyivät alas hieman aukeammalle, josso mieskin jo oli. Siitä ne johtivat metsään pienen suon läpi. Onneksi koira ja peura eivät olleet menneet puoliksi jäätyneellee suolammelle, siellä olisivat varmasti molemmat vieläkin. Jatkuvasti huudeltiin, mutta mistään ei kuulunut rytinää  tai mitään. Tiesin, että koira oli varmasti kaukana ja toivoin, että kaikki olisi kunnossa. Pikkuisen helpotti tieto, että vilkkasta Vaasantietä reunusti kunnollinen hirviaita, mutta pienempi tie kyllä menisi toisesa suuntaa.

Vaikea sanoa kuinka kauan metsässä rämmimme, mutta lopulta koira tuli meitä vastaan seuraten omia jälkiään luoksemme. Se oli märkä ja väsynyt, mutta selvästikkin tyytyväinen saatuaan juosta peuran perässä. Se sai narun kaulapantaansa ja pikkuiset kehut (vihaisena ja märkänä en pystynyt isoja antamaan) kun ylipäätään tuli. Rämmimme siinä yhdessä sitten hiekkatielle jonne olimme alunperinkin menossa ja sitä pitkin kotiin. Vielä noustessamme harjun yli sen nenä teki taukoamatta työtä ja se katseli kaihoisasti alas mäeltä.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä tuo takaa-ajo. Todennäköisesti koira on alussa ollut ihan peuran perässä, koska se on mutkitellut samoista kohti jälkiä pitkin, ei oikonut missään. Askeleet ovat pitkät, joten vauhti on ollut kova. Loppupätkällä en enää jaksanut tarkkailla jälkien laatua koska epätoivo ja väsymys ja kiukku alkoivat vaikuttaa. Selvähän se on, ettei Ronja peuraa oikeasti olisi kiinni voinut saada, kyllähän terve peura aina yhden leon voittaa. Onneksi se ei ollut se kettu, siinä olisi voinut käydä pahastikkin.

Tulipa vedettyä kunnon jälkitreenit, niin koiran kuin minun ja miehenkin. :)