Kiantimes Royal Vanessa
15.6.2000-25.4.2008
1580377.jpg

Nessa saapui meille aikuisena koirana. Se oli pitkä ja kiemurainen tarina, joka lopulta päättyi onnellisesti niin meidän ihmisten kuin koirankin osalta ja saimme nauttia toisistamme koiran kultaiset viimeiset vuodet.

Nessa oli ensimmäisistä päivistä saakka kuin kotonaan. Jo muutaman viikon päästä tuntui siltä, että se olisi aina ollut meillä. Sen kanssa oli äärettömän helppo mennä mihin vaan. Päivät se odotteli meitä kuistilla makoillen omalla sohvallaan ja katsellen ikkunoista maailman menoa. Muina aikoina se kulkikin sitten aina mukana. Se ei korviaan lotkauttanut räksyttäville koirille, jotka narussa henki pihisten vetivät ohi kulkiessaan. Se oli päättänyt, että me olemme sen perhe ja me olemme ne ihmiset, ketkä ovat sille tärkeitä. Niinpä sille riitti meidän seura. Minne me menimme, sinne sekin tulisi mielellään.

Nessalla oli äärettömän suuri sydän ja vielä suurempi ruokahalu. Ei sellaista ruokaa ollutkaan, mitä se ei mielellään olisi maistanut. Kalaakin se söi hyvällä ruokahalulla, mutta se johti oksentamiseen. Muita epäsopivia ruokia ei tainnut ollakkaan. Nessalla oli myös kamalan suuri halipula. Iltaisin se halusi olla niin lähellä ihmistä kuin suinkin. Riitti kun vaikka sohvalta jalalla rapsutteli sen selkää - silloin se oli onnellinen koira.

Eipä tuolta rouvalta luonnettakaan puuttunut. Varsinkin naapurin nartun kanssa kun kerran pääsi riitelyn makuun. Sitä samaa riitaa muistettiin aina kun koirat näkivät toisensa. Eipä niistä sitten koskaan ystäviä tullut. No eipä ihmisetkään kaikkien kanssa toimeen tule. Nessan paras kaveri oli nuori Luka-poika (howavart). Sen kanssa aina silloin tällöin vietettiin mukavia tuokioita yhdessä maata haistellen. Pääsääntöisesti urosten kanssa tultiin hyvin juttuun, elleivät ne olleet liian tungettelevia. Nartuista ei juurikaan kavereita tullut. Taisivat kaikki olla omasta mielestään yhtä korkealla arvoasteikossa kuin Nessa.

1580499.jpg

Viikkoa ennen syyslomaa 2007 Nessa alkoi aristamaan mahanalustaan. Seuraavana päivänä käytiin heti lääkärissä jossa diagnosoitiin nisäkasvain joka oli tulehtunut. Kasvaimia löytyi tunnustelemalla kaikista oikean puolen nisistä. Varasin ajan leikkaukseen jossa poistettaisiin myös kohtu ja munasarjat. Viikon ehdin jutella ihmisten kanssa jotka olivat saman kokeneet ja en löytänyt yhtäkään koiraa joka olisi parantunut vaan kasvain oli uusinut viim. vuoden päästä. Sain jopa kuulla, että jos emokasvain poistetaan, käy joskus niin että etäpesäkkeet alkavat kasvaa hurjaa vauhtia. Enkä voinut tietää mihin kaikkialle ne olivat jo levinneet. Sisäelimiin kuulemma ensiksi takertuvat. Koira oli valkosipuli-c-vitamiinikuurilla koko talven ja voi hienosti. Ei siitä voinut tietää että se oli kipeä. Se oli pirteä ja söi hyvin ja muutenkin normaali.

Kunne sitten huhtikuussa 2008 alkoi ontua toista takajalkaa. Viikon katseltiin ja sitten mentiin lääkäriin. Lääkäri löysi polvesta kipukohdan ja määräsi kahden viikon tulehduskipulääkekuurin. Viikko kerittiin syödä kunnes koira ei enää laskenut jalkaansa maahan. Kun hain sen kotoa lääkäriin tiesin jo mitä tuleman pitää. Niin tiesi koirakin. Koko matkan autossa se tuijotti minua taustapeilistä surullisin ja lempein silmin. Minä tuskin näin tietä kyyneliltäni. Röntgenkuvat paljastivat, että luusyöpä oli syönyt takajalan luun niin, ettei siinä ollut jäljellä enää kuin kuori toisessa reunassa.

1581498.jpg

Paljon on meidänkin osalle siunaantunut viimeisen vuoden aikana hautajaisia. En silti muistakkaan milloin olisi ystävän menetys näin paljon koskenut. Yhä vaan kyyneleet puskevat silmiin kun Nessaa muistelen.
Suurin rakkaudenosoitus kuitenkin on päästää eläin lähtemään ajoissa, ennen ylitsepääsemättömän suuria tuskia.

katja :)