Mä rakastan hiekkaa. Sellaista vaaleaa ihanaa, pehmoista ja viileää joka tunkeutuu jokaisen karvan juureen, nenään ja korviin ja sellaista mikä ihanasti pursuaa varpaiden välistä. Meillä on täällä paljon hiekkaa kun tässä harjun kupeessa asutaan. Tuolla metsässä on sellainen vanha hiekkakuoppa jossa kasvaa jo paljon puitakin. Se on meidän lenkin varrella ja vaikka mä olisin kuinka rauhallinen niin kun siihen kohti päästään niin en voi vastustaa sitä ja mun pitää aina ottaa kunnon spurtit siinä. Äippä ei tajua ollenkaan mikä siinä on niin ihanaa. Epäilee josko hiekkamaasta nouseva radon-kaasu saa mun pääni aina sekaisin.
Tästä se lähtee. Ensin pitää ottaa hurja vauhti. POOOOIS ALTA!
Sitten kaarretaan vasempaan kohti hiekkakuopan reunaa korvat hulmuten.
Tässä pitää olla tarkkana. Äippää kauhistuttaa tämä kohta. Tässä pitä hypätä alas tuntemattomaan. Kohta ette mua nää enää.
Sitten alhaalla tehdään muutama ympyrä ja painellaan niin lujaa kun jaloista lähtee. Sen jälkeen samaa vauhtia ylöspäin.
TÄÄLTÄ TULLAAN!
Melkein ylhäällä. Tässä on tärkeää pitää vauhti yllä, että pääsee ylös saakka.
Ja sitten sama lenkki uudestaan. Mitä hullua tässä muka on?
Parin tai kolmen lenkin jälkeen on aika alkaa tutkimaan tuota ihanuutta tarkemmin. Kivasti pienet hiekkapalloset vierivät mäkeä alas kun niitä tassulla avittaa. MÄRRRAKASTAN HIEKKAA!
Kommentit