Äippä on nyt jo piristyny sen verran, että se on parina päivänä jaksanut laahustaa hitaasti mun avustamana tuonne sorakuopalle. Kyllä se tajuttoman hidasta on, mutta pääasia että yrittää kävellä. Lopettas ton ainaisen yskimisen niin ois silläkin varmaan paljon helpompaa. Sit se on muutenkin kummallinen kun se vaan kuiskii mulle jatkuvasti.

Eilen käveltiin sorikselle, mutta siellä oli joku auto. Äippä ei tunnistanu kuka siellä oli, niin ei sitten menty sinne. Tuo sorakuoppa on pikkusen semmonen paikka, että usein siellä käy sellasia koiria omistajiensa kanssa, jotka eivät oikein tule muitten koirien kanssa toimeen. Se kun on olevinaan sellanen luonnon koirapuisto jossa voi pitää irti kaikenmaailman koiria välittämättä muista. No me käveltiin sitten tietä pitkin ja kun tultiin takaspäin niin äippä päätti, että voidaan me vielä siellä käväistä kun se autokin oli jo lähtenyt pois. Oli jo aika hämärää ja äippä päästi mut siinä alussa irti. Normaalisti me kävellään siitä heti sorakuopan vasempaa reunaa ja sinne mäkin menin haisteleen. Äippä kyllä huuteli mua käheellä äänellään, mutten mä just kerinny kattoon mihin se menee. Mä haistelin siinä mielenkiintosia juttuja pitkän tovin ja sitten joku karjas mun nimeä sorakuopan toiselta puolelta KAAMEALLA MÖRKÖ ÄÄNELLÄ! Mä pomppasin pystyyn ruohikossa ja tuijotin sinne toiseen laitaan. Mä yritin kattoa missä äippä on, että huomaskohan se, että tuolta metsänreunasta joku kamala huutaa mua, mutten nähny äippää missään. Sitten mä päättelin, että äippä on varmaan jatkanu matkaansa sinne vasemmalle ja paras kipittää reippaasti sen perään, ennen kuin se kaamea tuolta oikealta tulee ja nappaa mut. Se kaamea kuitenkin alkoi tulla reippaasti mua kohti ja kun se oli kävelly jo puoleenväliin niin mä tajusin, että ÄIPPÄHÄN SE OLIKIN. Mä en ollenkaan muistanu, että äipästä lähtee nyt niin kaamea ääni. Mä tulin tosi iloiseksi kun se olikin vaan äippä.

Tänään me mentiin sorikselle kun oli vielä vähän valosampaa. Käytiin siellä perällä juoksemassa muutamat rinkulat hiekkakasojen ympäri ja sitten äippä jatkoi matkaansa vielä pisemmälle. Siinä vaiheessa mä kuulin soriksen alkupäästä jotain mielenkiintoista - ja haistoin kanssa. Mä otin muutaman hienovaraisen juoksuaskeleen toiseen suuntaan kun äippä ja pysähdyin kuuntelemaan. Sitten mä näin siellä kaverin. Mä juoksin sen luokse iloisesti. Siellä oli dobberi-tyttö omistajansa kanssa. Ne ei vissiin tienny miten muhun pitää suhtautua kun dobberia komennettiin olemaan kokoajan sivulla. Mä en tajua mitä pelottavaa tälläsessä pikkulikassa voi olla? Mä juoksentelin sen ympärillä ja yritin haastaa sitä leikkiin. Kyllä se vähän ois halunnukkin tulla, mutta toisaalta sitä vähän jänskätti eikä se oikein tullu mukaan. Kun mä olin aikani siin äkirmaillu niitten ympärillä niin yrmeän näkönen äippäkin sieltä perässä tuli. Mä en tietenkään ollu tajunnu ettei saa mennä kun ei kukaan huutanu - ai niin äipästä ei tule ääntä. Kyllä mä kuulin jotain vihellysääniä, muttei niistä ennenkään oo tarvinnu mihkään mennä. No sitten mä seisoin lopulta paikoillaan kun äippä sano seis ja se laittoi mut kiinni. Ja pahoitteli vielä dobberin omistajalle mun vöyhkäämistä. Mitä ihmettä - mä olin ihan kiltisti enkä mitään pahaa tehny - moikkasin vaan. No me jatkettiin siitä sitten kotiin.

Äippä epäilee, että mulla saattaa olla juoksu tulossa. tän kuun lopussa varmaan tuleekin, jos tulee yhtä taajaan kuin kaksi edellistä. Saattaa kuulemma sekottaa pienen tytön päätä. Tai sitten mä olen vaan niin pöhkönä kun me ei olla kahteen viikkoon päästy edes treeneihin kun äippä on vaan maannu. Huomenna se aikoo mennä jo ihan oikeesti töihin, että eiköhän se siitä virkoa. Tänään se kävi pari tuntia harjottelemassa ja hoitelemassa jotain asioita.